Lukuluotsi
KAIKEN UUDEN PELKO
Tämä teksti kuuluu arkiston aarteisiin vuodelta 2009. Esittelyteksti Kielastaja – supisuomalainen mytologia sisältöön.
Nykyisin palvottu Kalevala lähti alkutaipaleelleen nihkeästi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura otti riskin ja painatti hyvä veli –systeemiin luottaen vuonna 1849 Uutta laajennettua Kalevalaa 400 kappaleen painoksen. Menekki ei ollut mykistävä, sillä painosta myytiin peräti 14 vuotta eli keskimäärin 3 kirjaa per kuukausi, 36 kirjaa vuodessa. Myyntimenestys teos ei todellakaan ollut, mikä sinänsä ei ollut erityisen ihmeellistä, koska kyseessä oli runoteos, kansankulttuuria, joka oli itämurresanasto-painotteisesta, joten ostovoimainen kirjallisesti sivistynyt yläluokka, jonka kirjallinen lukutaito operoi ruotsilla, ei yltänyt kansalliseepoksen ymmärtämiseen. Sanasto oli liian vaikeaa ja murteellista. Noista ajoista on kulunut yli 150 vuotta, ja ollaan kansainvälistymisen melskeessä lähes samassa tilanteessa. Harvan lukutaito, sanasto tai sisällön ymmärtäminen riittää nykyään Kalevalan tulkintaan. Sanasto-oppaita on toki tehty, mutta ne eivät auta lukunautinnon saamisessa tai sisällön ymmärtämisessä, tutkimisessa kylläkin.
Tein työni Kielastaja, supisuomalainen mytologia tietoisena tulevien sukupolvien tarpeista. Jonkun on uskallettava tulkita toisin kuin virallinen doktriini määrää, sillä sananvapaus on kaiken demokratian ja suvaitsevaisuuden edellytys. Kunnioitan diletantismia, siinä on hartautta ja rohkeutta, joka viralliselta tutkimukselta ja rahoitushakuisuudelta puuttuu. Rahoitus on hyvä asia, rohkeus vielä parempi, kuten SKS:n päätös Kalevalan kustantamisesta. Päätös, jonka kuka tahansa nykyaikainen talousanalyytikko tai kulttuurirahaston määrärahojen myöntäjä teilaisi ensi näkemältä kuolemaan tuomituksi.
Olemme vaurastuneet noista ajoista, nykyään kenelle tahansa suomalaisista on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin kirjallisesti tai suullisesti. Minä halusin tutkia ja ajan mittaan tuntui siltä, että olisi sääli viedä kaikki minuun karttunut tieto mukanani maan poveen. Siksi päätin julkaista aviopuolisoni ja työnantajani ystävällisellä sponsorituella ynnä omakustanteisesti erätrilogian, josta syystäkin viimeinen ”lintuosio” laajeni käsittämään suomalaisen myyttisen mielenmaiseman laajemmin tietäjien ja parantajien kautta samalla kun sisältö kaikkosi kauaksi oravimetsältä ja metson soitimelta.
Kielastaja kirjani nimenä tulee kahdesta Kalevalan runosta, joissa Väinämöistä kuulustellaan ja moititaan kielastajaksi. Syvemmälti tulkiten kyseessä on kuvaus kulunvalvonnasta ja kuolemansyyn tutkimisesta. Kulunvalvojana toimi pyykkäri eli poukkujen pesijä Annikki Ilmarinen ja vastaavassa toimessa ollut Manalan Tytti suoritti luvattomasti Manalaan pyrkijälle kuolemansyyn tutkinnan.
Suomalaisen kansanuskon ja myyttien keskinäistä tiivistä vuorovaikutusta ei ole juuri nimeksikään tajuttu. Nimeämällä toisin maailma muuttuu silmissä ja ymmärryksessäkin sen myötä. Me rajoitamme rajoittamistamme omaa kielenkäyttöämme sellaisillakin alueilla, aloilla ja tilanteissa, joissa se ei ole tarpeen. Meillä on typistynyt yleiskieli ja rajoittunut mediamieli, jota ymmärrettävyyden nimissä kaikkia vannotetaan käyttämään samalla tavalla ja tasolla.
Kieleni on vaikeaa eikä kuitenkaan ole. Suomea se on, sujuvaa sellaista ja sitä on Kielastajakin, jossa on kaksi osaa. Hirvikalliopiirroksissa on paikka paikoin yhdistetty joutsenen ja hirven kuva. Kuvion on tulkittu kuvastavan jonkin asteista yhteenkuuluvuutta. Elias Lönnrotin Kalevala pohjautuu mm. rajakarjalaiseen Lemminkäisen runoon, joka tunnetaan paremmin Hiiden hirven hiihdäntänä – ja sanonpa tämän, se on suomeksi suunnilleen samaa kuin olla joron jäljillä tai juosta rahan tai jonkin muun himoitun perässä ja jäljillä. Lemminkäisen virsi hirvenhiihtoineen on Kalevalan ydin. Kalevala ei oikeastaan ole suomalainen teos lainkaan, se on karjalainen eepos, koska Lemminkäisen virttä on tavattu ainoastaan Vienan ja Laatokan Karjalasta lähiseutuineen. Suuri osa Karjalaa on kuulunut aina Venäjän vallan alaisuuteen. Kalevala on rakenteeltaan hirvieepos, karhueeposta siitä ei saa millään muulla tavalla kuin allegorisesti, kun tulkitaan karhu miehen metaforaksi.
Hirvi- ja joutsenmetsällä oli Lemminkäinen. Siitä kirjani on saanut kaksi toisiinsa limittyvää osaa, joista toinen perustuu hirvikronikoiden rakenteeseen ja jossa Kalevala on funktioitu ja tulkittu toisin eli pietarilaisen Vladimir Proppin satukaavaan perustuvan struktuurin avulla. Tätä antia on täydennetty kokoamalla suomalaisen pantheonin rippeet systemaattiseksi luetteloksi ja sanastoksi. Myyttihahmojen nimilistaa (170+340 = 510 + lisät) on tulkittu suomalaisen lintukannan (85 lajia) kautta.
Kirjaa ei suositella luutuneen näkemyksen omaaville. Kirjani ei ole totuus, vaan tutkittuun tietoon perustuva tulkinta ja yritys tuoda tiedon pimennosta esiin uusia ulottuvuuksia. Kirjasarjan kaksi viimeistä teosta Hirvirunot ja Kielastaja ovat sisarteoksia, joiden on määrä metatasolla toimia systeemiälyn ja tuotekehityksen kehitystyörunkona. Myös rakenteiden ymmärtämisestä voi saada flashejä ja virikkeitä.
Marita Råman
Kaikki kirjajulkaisut ladattavissa ja katsottavissa Eduacademican sivulta.
Kommentoi ja kirjoita
Tähän linkkiin voit kirjoittaa sanottavasi.
Ruokotonta jutustelua, kun Studio Meemimiksaus harjoittelee podcastin tekoa. Ei tajua lähipiirikään, mitä olen raatanut. Haastattelijana Samuli Råman, haastateltavana Marita Råman, alun arvaajana Ilkka Råman.
Olen tänään julkaissut tutkielmani suomalaisesta noita/tietäjälaitoksesta ja loitsurunoudesta, sen unohtuneesta sanastosta ja käytänteistä. Voit ladata tekstin tästä ja niin selviää, mitä on tietohuiset. Huisihan siitä vain jäljellä on kaksoismerkitykesssään, upeaa kammottavaa, jänjnittävä, outoa, hienoa ja kamalaa. Erityiskiiros Samulille kuvmuokkaukseni hyväksymisestä.
Ei sanat salahan jouda, mahti maan rakohon!
Pimentolan tietohuiset – Tekemisen taidon esittäminen pdf
Hiitola, hirvimiesten ihmemaa teksti pdf.
Hirvimiesten metsätunnot vaikuttavat yllättävän samoilta, mitä kalliomaalauksiin on kuvattu vuosituhanten erosta huolimatta. Pohjola rinnastetaan Hiitolaan ja Hiisi on sekä metsän että hirvien herruusmahti. Karhu on ajateltu talvihorroksensa vuoksi myös Manalan valtiaaksi. Hirven Tuonelan mielikuvat syntyvät pohjoisen kaamoksen ajasta, jolloin aurinko katoaa näkyvistä ja pimeys valtaa pohjoisen talven. Siten on ymmärrettävissä, että hirvien herra on Kalevalassa Pohjolan isäntä, Pohjolan emäntä varastaa taivaan valot ja syöksee Lemminkäisen Tuonelan pimentoon.
Teoksesta selviää myös miten ohutta on auktoriteetti- ja sanalistapohjainen ymmärtäminen. Ellei alalla kunnioitettu tulkitsija osu oikeaan arvailussaan, uustulkintoja ei juurikaan rohjeta tai osata tehdä. Siten kopio kopiolta (so. meemi meemiltä) tietämys ohenee ja vääristyy. Katso vaikka.
Näillä näkymin osat 5_10 sarjasta Osmolaisten maa jää tekemättä terveydellisistä ja motiivisyistä. Hyvä niin, koska vaikeusaste olisi roimasti kasvanut, koska Pohjolan ja Päivölän pidoista on kansanrunosaineiston perusteella todella vaikeaa ottaa selvää, eikä suomalainen mytologia ole ollut erityisen kiinnostunut jättiläisistäkään, koska lähes ainoat mytologiset viittaukset liittyvät Kalevanpoikiin, joita joskus mainitaan myös jättiläisinä, jumaliksi ei milloinkaan. ”Hiitola – hirvimiesten ihmemaa” pureutuu arkaaiseen kalliokuvastoon suhteessa 1900-luvun hirvikronikkamotiivien kielikuviin, jotka on poimittu suomalaisista hirvikronikoista noin 1900-luvun neljältä vuosikymmeneltä.
Katsotaan mitä tästäkin tulee. Asunnossa vaeltelee erilaisia lippulappusia, joissa on poimittuna erikoisia sanoja kuten ”naukkijaiset” tornionjokilaaksosta. Sanastajan mukaan naukkijaiset olivat joitain haltijoita, joita käytiin kuuntelemassa teiden risteyksissä ja hautausmaalla varsinkin pääsiäisen ja uuden vuoden öinä.
Nyt kun olen päättänyt jättää tutkimisen eläkeharrastuksena tehtyäni vapaana tutkijana työn ohessa suomalaisen mytologian peruskartoitusta neljännesvuosisadan, välillä sivuten futurologiaa ja hieman semiotiikkaakin, niin tavoitteena näillä sivuilla on luoda katsaus 25 vuoden free lance tutkimustaipaleeseeni, jonka viimeisin tuotos koskee kolmannen kerran suomalaisia hirvikronikoita, joita pidän kerronnallisena perinteen jatkumona kalliokuvista nykypäivään.
Hirvimiesten metsätunnot vaikuttavat yllättävän samoilta, mitä kalliomaalauksiin on kuvattu vuosituhanten erosta huolimatta. Pohjola rinnastetaan Hiitolaan ja Hiisi on sekä metsän että hirvien herruusmahti. Karhu on ajateltu talvihorroksensa vuoksi myös Manalan valtiaaksi. Hirven Tuonelan mielikuvat syntyvät pohjoisen kaamoksen ajasta, jolloin aurinko katoaa näkyvistä ja pimeys valtaa pohjoisen talven. Siten on ymmärrettävissä, että hirvien herra on Kalevalassa Pohjolan isäntä, Pohjolan emäntä varastaa taivaan valot ja syöksee Lemminkäisen Tuonelan pimentoon.
Teoksesta selviää myös miten ohutta on auktoriteetti- ja sanalistapohjainen ymmärtäminen. Ellei alalla kunnioitettu tulkitsija osu oikeaan arvailussaan, uustulkintoja ei juurikaan rohjeta tai osata tehdä. Siten kopio kopiolta (so. meemi meemiltä) tietämys ohenee ja vääristyy. Katso vaikka.
Näillä näkymin osat 5_10 sarjasta Osmolaisten maa jää tekemättä terveydellisistä ja motiivisyistä. Hyvä niin, koska vaikeusaste olisi roimasti kasvanut, koska Pohjolan ja Päivölän pidoista on kansanrunosaineiston perusteella todella vaikeaa ottaa selvää, eikä suomalainen mytologia ole ollut erityisen kiinnostunut jättiläisistäkään, koska lähes ainoat mytologiset viittaukset liittyvät Kalevanpoikiin, joita joskus mainitaan myös jättiläisinä, jumaliksi ei milloinkaan. ”Hiitola – hirvimiesten ihmemaa” pureutuu arkaaiseen kalliokuvastoon suhteessa 1900-luvun hirvikronikkamotiivien kielikuviin, jotka on poimittu suomalaisista hirvikronikoista noin 1900-luvun neljältä vuosikymmeneltä.
Katsotaan mitä tästäkin tulee. Asunnossa vaeltelee erilaisia lippulappusia, joissa on poimittuna erikoisia sanoja kuten ”naukkijaiset” tornionjokilaaksosta. Sanastajan mukaan naukkijaiset olivat joitain haltijoita, joita käytiin kuuntelemassa teiden risteyksissä ja hautausmaalla varsinkin pääsiäisen ja uuden vuoden öinä.
Kansanuskomusperinteessä naukkijaiset kuuluvat enteiden kategoriaan, johon sarjaan kuuluvat myös etiäiset, ennemerkit ja entuut. Linnut toimivat usein ennemerkkeinä, käki kukkuu elinvuosia tai miehelään pääsyä. Mytosemanttisesti enteet kulminoituvat arkikieleen tuntea joku entuudestaan tai ennestään. Sanavartalon alku sisältää sanat entuut ja enne. Miksi näin? Voisiko olla, että syrjäseuduilla ja pohjoisessa koettu kokemus etiäsistä, jotka usein ilmenivät äänienteinä, kulkusen kilinänä , askelina ilmoittivat yllättävästä vieraasta etukäteen. Näin tulija tiettiin ja tunnettiin entuudestaan ennen saapumistaan. Samaa edustanee myös ennestään tunnettu. Naukkijaiset ilmoittivat mitä tuleman pitää.
Muistikuvien saatossa tutkijataipaleeni alussa törmäsin murrearkistossa ajatukseen, jossa esitettiin suomen kielen ja kansanrunouden mahdollisesti toisiaan hyödyntävästä tutkimusotteesta. Koska jo tuolloin minussa orasti sanasemantikko, niin lämpimästi kannatin ajatusta. Osittain havainto oli syynä sanakeräelmiini, josta pian osoittautui, ettei metatietoa ollut läheskään kaikista myyttisistä ja erikoisista sanoista säilynyt. Hieman harmitti, koska sanainformantit olivat aika ajoin omatoimisesti tarjonneet käsityksiään sanan merkityksestä, mutta tätä toimintaa sanastajien toimesta paheksuttiin periaatteella: tutkija tietää paremmin. Kansanetymologioita ei arvostettu ja nyt on jo liian myöhäistä kaivaa kadonnut tieto esiin. Parhaassa tapauksessa joistain tiedon sirpaleista voi konstruoida laajempi merkityskenttä näkyviin. Yksi tallaisista sanosita on rajaiset. Rajainen esiintyy myös sukunimenä, mikä viittaa myyttiseen maailmaan tai johonkin perustavaa laatua olevaan.
Sanastajan kyselyssä no. 66/1836 tiedustellaan rajaisien pitämisetä: Niin sanottujen kuokkavieraiden kohtelusta kirjotitaa Tilda Tasala kaukaa pohjoisesta Pelkosenniemelt. Kutsumattmalle vieraalle tarjottiin juomista ja syömistäu, mutta siinä pidettiin raihaisija – ei nii hyvvää kuin muille vieraille – huonoa kahvia, ei juustoa vain nisua, eräänlaista keittoa. Pirtin pöydälle tuotiin tarjolla – toiset olivat kamarissa. Raja-Karjalassa rajaisiksi kutsuttiin, jos terehdittäessä kädestä pitäen osaa seurueesta, mutta ei kaikkia. Kyseessä on sanastajan selityksen mukaan erontekojen tekemisestä.
Eronteot ovat osa kategorisointia ja luokittelua, jotka perustuvat sekä arvoihin että ulkoisiin ominaisuuksiin. Eräänlainen erojen tekeminen tai ainakin arvottaminen sisältyy komparatiiveihin, jota nimitän semanttiseksi komparativismiksi, jossa on osattava tulkita sanojen vivahde-ero arvosteluasteikossa. Rajaiset viittaavat sosiaalisiin käyttäytymissääntöihin, jossa ihmiset arvotetaan eri kategorioihin, esimerkiksi kutsuttu vieras – kuokkavieras, tai arvovieras – rahvas tai tuttu – tuntematon. Arvoasteikot jakavat asiat ja ihmiset tiettyihin luokkiin, rajaiset liittyvät universaalisti mm. kastilaitokseen. Yleisemmin rajaiset erontekona ovat arvioitiasteikoiden perusta. Ilman erontekoja ei luokitteluja voi tehdä.
Luokittelussa usein perustana käytetään laatutekijöitä. Voidaan puhuia luokattomasta aikaan saannoksesta, mikä yleensä viittaa jokseenkin laaduttomaan, huonosti tehtyyn tekeleeseen. Astetta ankarammin voidaan puhua suorituksesta, joka on alapuolella arvostelun eli huonoakin huonompi. Perussanana voisi olla tässä kelvoton. ei kelpaa, mikä vie ajatuksen idiomeihin tämä ei käy, tai tämä ei vetele. Jääköön syrjähdys nyt sikseen, ja palataan mytosemantiikkaan. Miten rajaiset liittyvät suomalaiseen mytologiaan? Kalevaladoktriini on kyllästymiseen saakka pohtinut Lemminkäisen äidin pelastustoimia, mutta unohtanut tärkeän seikan.
Lemminkäinen on suomalaisen mytologian hahmoista narsistisin. Häntä loukattiin monella tapaa, ensin ei kutsuttu Pohjolan pitoihin, ja kun hän saapui kutsumattomana vieraana, hänelle annettiin tavallistakin huonompaa tarjottavaa, ”käärmeolutta”. Toinen Kalevalassa kerrottu rajaistapaus toteutui sekin Pohjolassa, rajaisten tekijänä tällä kertaa Lermminkäinen, joka halveksui paimenta, Märkähattua. Paimen kosti Lemminkäiselle, kun tämä määrättiin urotyönä ampumaan Tuonelan joutsen. Kerronnan kaari vuoden 1949 Kalevalassa Lemminkäinen on varsin mahtava loihtija, mutta sortui tekemänsä rajaisten seurauksiin.
Uusi Kalevala/12. runo
Niin lauloi mokomat miehet minkä minne, kunka kunne:
ahoille vesattomille, maille kyntämättömille,
lampihin kalattomihin, aivan ahvenettomihin,
Rutjan koskehen kovahan, palavahan pyörtehesen,
virran alle vaahtipäiksi, kosken keskelle kiviksi,
tulena palelemahan, säkehinä säykkymähän.
Sinne lieto Lemminkäinen lauloi miehet miekkoinensa,
urohot asehinensa; lauloi nuoret, lauloi vanhat,
lauloi kerran keskilaaun; yhen heitti laulamatta:
karjapaimenen pahaisen, ukko vanhan umpisilmän.
Märkähattu karjanpaimen, hänpä tuon sanoiksi virkki:
”Oi sie lieto Lemmin poika! Lauloit nuoret, lauloit vanhat,
lauloit kerran keskilaaun: niin miks’ et minua laula?”
Sanoi lieto Lemminkäinen: ”Siksi en sinuhun koske,
kun olet katsoa katala, kurja koskemaisittani.
Vielä miesnä nuorempana, karjanpaimenna pahaisna
turmelit emosi tuoman, sisaresi siuvahutit;
kaikki herjasit hevoset, tamman varsat vaivuttelit
suon selillä, maan navoilla, ve’en liivan liikkumilla.”
Märkähattu karjanpaimen tuosta suuttui ja vihastui.
Meni ulos usta myöten, pellolle pihoa myöten;
juoksi Tuonelan joelle, pyhän virran pyörtehelle.
Sieltä katsoi Kaukomieltä, vuottelevi Lemminkäistä
Pohjasta paloavaksi, kotihinsa kulkevaksi.?
UK/14.runo
Märkähattu karjanpaimen, ukko Pohjolan sokea,
tuop’ on Tuonelan joella, pyhän virran pyörtehellä;
katselevi, kääntelevi tulevaksi Lemminkäistä.
Jo päivänä muutamana näki lieto Lemminkäisen
saavaksi, läheneväksi tuonne Tuonelan joelle,
vierehen vihaisen kosken, pyhän virran pyörtehelle.
Vesikyyn ve’estä nosti, umpiputken lainehista,
syöksi miehen syämen kautta, läpi maksan
Lemminkäisen,
kautta kainalon vasemman oikeahan olkapäähän.
Jopa lieto Lemminkäinen tunsi koskevan kovasti.
Sanan virkkoi, noin nimesi: ”Sen mä tein pahinta työtä,
kun en muistanut kysyä emoltani, kantajalta,
kaiketi sanaista kaksi, kovin äijä, kun on kolme,
miten olla, kuin eleä näinä päivinä pahoina:
en tieä vesun vikoja, umpiputken ailuhia.
”Oi emoni, kantajani, vaivan nähnyt vaalijani!
Tietäisitkö, tuntisitko, miss’ on poikasi poloinen,
tokipa rientäen tulisit, avukseni ennättäisit;
päästäisit pojan poloisen tältä tieltä kuolemasta,
nuorena nukahtamasta, verevänä vieremästä.”
Siitä Pohjolan sokea märkähattu karjanpaimen
syöksi lieto Lemminkäisen, kaotti Kalevan poian
Tuonen mustahan jokehen, pahimpahan pyörtehesen.
Meni lieto Lemminkäinen, meni koskessa kolisten,
myötävirrassa vilisten tuonne Tuonelan tuville.
Tuo verinen Tuonen poika iski miestä miekallansa,
kavahutti kalvallansa. Löi on kerran leimahutti
miehen viieksi muruksi, kaheksaksi kappaleksi;
heitti Tuonelan jokehen, Manalan alusvesille:
”Viru siinä se ikäsi jousinesi, nuolinesi!
Ammu joutsenet joelta, vesilinnut viertehiltä!”
Se oli loppu Lemminkäisen, kuolo ankaran kosijan
Tuonen mustassa joessa, Manalan alantehessa.
UK/15. runo
”Sano nyt, poikani poloinen, kerro korvin kuullakseni:
mi sinun Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen?”
Sanoi lieto Lemminkäinen, vastaeli äitillensä:
”Märkähattu karjanpaimen, Untamolan umpisilmä,
se minun Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen.
Vesikyyn ve’estä nosti, lapokyyn on lainehesta
vasten vaivaista minua; enkä tuota tiennytkänä,
en tiennyt vesun vihoa, umpiputken ailuhia.”
Sanoi äiti Lemminkäisen: ”Voipa miestä mieletöintä!
Kehuit noiat noituvasi, lappalaiset laulavasi:
et tieä vesun vihoa, umpiputken ailuhia!
Veestä on vesusen synty, umpiputken lainehista,
allin aivoista hyvistä, meripääskyn pään sisästä.
Sylki Syöjätär vesille, laski laatan lainehille;
vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi.
Siitä tuuli tuuitteli, ve’en henki heilutteli,
aallot rannalle ajeli, tyrsky maalle tyyräeli.”
Siitä äiti Lemminkäisen tuuitteli tuttuansa
entisillehen eville, muinaisille muo’oillensa,
pikkuista paremmaksiki, ehommaksi entistänsä.
Kysyi siitä poialtansa, jos oli mitä vajoa.
Sanoi lieto Lemminkäinen: ”Viel’ olen äijeä vajoa:
tuollapa syämykseni, tuolla tuntoni makaapi
noissa Pohjan neitosissa, kaunoisissa kassapäissä.
Homekorva Pohjan eukko eip’ on anna tyttöänsä
ilman allin ampumatta, joutsenen osoamatta
tuosta Tuonelan joesta, pyhän virran pyörtehestä.”
Tässä runonäytteessä on kyseessä rituaalinen herjaaminen ja toisen häpäiseminen. Samaa herjaa, mitä Lemminkäinen kohdisti Märkähattuun käytti Kalevalan loppurunossa Karjalan kuninkaaksi ristitty poikanen, joka väitti Väinämöistä eläimiin sekaantujaksi ja sukurutsaa harjoittaneeksi.
Hieman kauniimmin Väinämöistä nimittivät Annikki Ilmarisen sisko ja Manatar Manalan neiti, kun sanoivat Väinämöistä kielastajaksi, eli venkoilijaksi ja valehtelijaksi, joka lasketteli luikuria eli puhui epätosia.
Märkähatun kosto ja Joukahaisen kosto sisältävät samoja runoelementtejä. Ensinnäkin molemmat hahmot ovat kotoisin Pohjolasta, runot kertovat transformaatiosta. Perustasolla elämän sammumisesta kuolemaan, mutta runot sisältävät myös syntymyyttejä joskin myös maan rakoon ahoille ja kyntämättömille maille, kalattomiin lampiin sekä koskeen vaahtopäiksi ja kosken kiviksi ja tulikipunoiksi. Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannassa Väinämöinen laulaa Joukahaisen varusteet:
Lauloi nuoren Joukahaisen: vesat lauloi vempelehen,
pajupehkon länkilöihin, raidat rahkehen nenähän.
Lauloi korjan kultalaidan: lauloi lampihin haoiksi;
lauloi ruoskan helmiletkun meren rantaruokosiksi;
lauloi laukkipään hevosen kosken rannalle kiviksi.
Lauloi miekan kultakahvan salamoiksi taivahalle,
siitä jousen kirjavarren kaariksi vesien päälle,
siitä nuolensa sulitut havukoiksi kiitäviksi,
siitä koiran koukkuleuan, sen on maahan maakiviksi.
Lakin lauloi miehen päästä pilven pystypää kokaksi;
lauloi kintahat kädestä umpilammin lumpehiksi,
siitä haljakan sinisen hattaroiksi taivahalle,
vyöltä ussakan utuisen halki taivahan tähdiksi.
Itsen lauloi Joukahaisen: lauloi suohon suonivöistä,
niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista… (UK/3. runo)
Osaltaan runo selittää myös kiertoilmausten syntyä. Myytit voivat elää sanoissa ja metaforisissa toisintonimissä ja vihjata myyttiseen alkuperään esimerkiksi syntytarinaan. Runosta voi muodostaa sanaston:
Joukahaisen vemmel = vesakko
Joukahaisen länget = pajukko
Joukhaisen rahkeet = raita
Joukahaisen reki = ajopuu
Joukahaisen helmiruoska = merikaisla
Sitten siirrytään kasvikunnan tuotteista eläinkuntaan ja muuhun luomakuntaan.
Laukkipää hevonen = kosken kivi. Tämä assosiaatio on meän kielessä Tornionjokilaaksossa vesilintu haapana, Valkjärven murteessa laukkpää hevosella on puhuttu kiertävästä kauppiaasta, laukkuryssästä halveksivaan sävyyn. Laukkipää yhdistetään hevosen pään karvoituksen ohella sukkajalkaan eli valkoiseen jalan karvoitukseen. Porthanin aikakaudella Lemminkäisestä kerrottiin sukkamielenä. Tämä hatara semanttinen yhteys muiden taustatekijöiden kanssa viittaa sukkamielellä tarkoitetun hirvimiestä, saalistajaa.
Joukahaisen miekka = salama
Joukahaisen jousi = sateenkaari
Joukahaisen nuoli = haukka
Joukahaisen koira = maakivi
Joukahaisen lakki = poutapilvi
Joukahaisen kintaat = lumme
Joukahaisen viitta (haljakka) = pilvenhattarat.
Viime mainitusta sanatulkinnasta voivat kielipoliisit nostaa äläkän, koska sana on tulkittu aivan toisin. Asiayhteys huomioiden haljakka ei voi kuitenkaan viitata päähineeseen tai vaaleaan tai viielään eli haaleaan, koska lakki on mainittu jo aiemmin. Runoilmaisujen tulkinnassa on varottava virallisia selityksiä.
Liekkiö
Tästä opettavainen esimerkki on tarina Liekkiön merkityksistä, jossa vernakulaari eli kansanomainen tulkinta ei kohtaa virallista auktoriteettien hyväksyntää. Enne sitä vielä on ymmärrettävä Märkähatun tarinan mytosemantiikka. Kiva on runo sinänsä, mutta sillä on suhteessa Joukahaisen varusteiden transformaatioihin syvempi yhteys ja se on koston kierre.
Semioottisessa teoriassa perusteisiin lasketaan F. Saussuren peruskaava, jossa suomeksi on Merkitty / merkitsijä. Olen tuotannossani täydentänyt tätä kahdella lähes synonyymisellä tekijällä, jotta mytosemantiikka olisi mahdollinen periaatteella: mitä on ollu on oleva vastakin. Mutta suomalainen on kielessään ja murteissaan outo puoliarkaainen epeli. Ei niin yksioikoinen kuin merkkiteoria tahtoo asian nähdä yleispätevyyden pakkopaidassaan.
Jotta koston kierteen ymmärtäisi niin täydennetty suomalainen merkkikehys on seuraava:
Merkitty Merkittävä
Merkitsijä Merkitsevä.
Hieman kökkö sanastaminen aukenee paremmin, kun siirrytään kostoon.
Kostettu Kostettava
Kostaja Kostava.
Tapahtumaketjun aikaan saa nöyryytys, jonka nöyryytetty ajattelee kostaa, hänen narsistinen raivonsa tahtoo kostaa nöyryyttäjälle. Märkähattu kostaa Lemminkäiselle, Joukahainen Väinämöiselle.
Kostaja saa vastaparikseen kostettavan, kohteen, joka kertoo kelle ja mitä on kostettava, alempi tekijä viittaa siihen, miten kostaja on kostava tapahtuneen. Ja kun kosto on kostettu, tarina päättyy.
Vanhoja muistiinmerkintöjä katsellessa sattui silmiini tutkijataipaleeni murrearkistosta tekemäni muistiinpanot ja erityisesti seuraava teksti.
”Tämä mytologia on tavallaan suomalainen antimytologia, takaperotarut. Folkloristina edustan kantaa, jossa arvokasta ei ole vain laillistettu tieto, vaan myöskin kansankäsitykset sellaisenaan: kaunistelemattomina, harhaisina, väärinymmärryksinä.Minussa leimahti kun näin, ties kuinka monennen kerran Suomen murteiden sana-arkiston lipukkeissa ylimmän ja kentes hieman ylimielisen auktoriteetin punakynäjäljen, jossa luki – Liekkiö-tiedot tuntuvat epäluotettavilta-.
Mitä tässä epäkelvossa paperissa sitten luki? Vihavainen Gust, olletkin Joroisista kirjoitti E.N. Setälän mytologiasanastoon vastaksen.
”Allekirjoittaneen otaksuman mukaan liekkiö olisi ollut maanuumenen haltia halliten ei ainoastaan kolmenlaisia vainajain henkiä, vaan myöskin kotieläinten kuten hevosten ym., jotka maan poveen kätkettiin samoin raha-aarteiden ja muiden uhrivainioiden haltiana kerrottiin olevan Liekiön. Julkisten ja salaisten maankätköjen haltiana puhuttiin kotipitäjässäni Liekiöstä. ”
Kansanuskomusten vernakulaarit tulkijnnat vaihtelevat, sillä Laitilassta Ulrik Valtanen ilmoitti 29.12.1028 antmassaan tiedonannossa seuraavaa:
”Sana Liäkkiö mee tunnemme eräänlaisen linnun nimenä, joka ainoastaasn yöllä ja pimeässä kavalasti lentelee, joka on pöllön sukua ja muuten ruma lintu, joka paljon muistuttaa pahaa olentoa. Liäkkiö = vallaton irstas tulinen ja kavala pahan hengen hallussa oleva ihminen. Sanotaan en minä kärsi sitä muukalaista se on niin liekkinen. Kun on liekkinen (tyttö) niin tulee huoraksi.”
Vaikea on ottaa tolkku näistä mielipiteistä,Risto Pulkkisen ja Stina Lindforsin toimittamassa Suomalaisen kansanuskon sanakirjassa on Liekkiön kohdalla viite kohtaan äpärä, aviottomana lapsena syntyneen kummitteluun lintuna. Laaksonen
On syytä tutustua vielä Parkanon tarinoihin ja Pekka Laaksosen tulkintaan Liekkiöstä, joka on länsisuomalaista uskomusperinnettä. Laaksonen viittaa Agricolan jumalluetteloon 1500-luvulta, jossa Liekkiö rohdot, juuret ja puut halltsi ja senkaltaiset muut. Sanakirjamerkitykset liittävät Liekkiön vilkkaasti liikkuvaan viekkaaseen, petolliseen tai rupattelevaan. Kansanuskomuksellisia tulkintoja ovat kummituslintu, aave, surmattu ihminen kummittelemassa. Tutkijat ovat pohtineet Liekkiön alkuperää, kumpiko on mahtanut olla ensin, profaani arkipäiväinen merkitys vai uskomuksellinen merkitys. Liekkiö surmatun lapsen kummitushahmona on saanut Juha Pentikäisen pohtimaan ilmiötä ihtiriekon nimisenä. Liekkiön ääntelyä kuultiin myös lapsen itkuna. Liekkiö selitysryppääseen on lisättävä vielä lehtikelikko, jonka nimiitys viitannee löverskaan eli luutamummoon.
Vaikuttaa siltä, että maan ja aarteiden haltijana tunnettu Liekkiö säilyi pisimpään hiidenväkiuskomuksissa, jonka rinnalle syntyi surmatun lapsen ääntely ihtiriekkona. Hiidenväellä oli tapana humista tai soittaa kulkusia ohi kulkiessaan.Kansanuskon käsityksiin Liekkiöstä sisältyy myös muistumia rinnan päällä painavasta marasta öisin ja metsänneidosta. Rääkkylästä Juho Hirvonen on vuonna 1929 on sivunnut aarreteemaa ja virvatulia tiedonannolla, joss hän kuvaa liekkiötulta ennemerkkinä. – On uskottu että ilmassa, likellä maata, joskus lentelee pienempiä liekkitulia, tulikieloja useita eri värejä. Niitä nähtiin sotain ja nälkävuosien edellä siis ennemerkkejä ja varoituksia. Niitä sanottiin liekkiötuliksi. – Metsän puihin ja vietteleviin metsänneitoihin viittaa
Vihtori Grönroos 23.9.1927, Nakkilasta vastaa Setälän mytologiasanatiedustelluun liekkiön olevan vallaton lapsi. Sanaa kKäytetään myös vastenmielisestä tuoksusta. Esimerkiksi: Haisee niiko liekkeimen (ketun) pesä. Tai haisee niinko räätteen pesä. Sanaa käytetään nykyään vain monikossa räätteet, miokä tarkoittaa riekaleista, eläimen tai ihmisen ruumiin jäänöäksiä (eläimen ja ihinen) Liekiö = epäluotettava ihminen, liehittelevä, keimaileva nainen, levoton; joidenkin käsitysten mukaan huolimaton nainen, jättää eksyttää lapsen metsään. Vaihtoehtoisesti Liekkiö tunnetaan metsään surmatun lapsen henkenä tai vallattoman rstaana , tulisena ja kavalana pahan hengen hallussa olevana ihmisenä.
Miten 1500-luvulla puiden ja ruohojen haltijasta tuli rauhattoman sielun uskomusolento, hattara eli vilkas tulinen pahahenki tai naisellinen viettelys? Se ei toistaiseksi ole arkistotiedoin ratkaistavissa. Ilmeisesti auktoriteettien tulkinnat ja tuomiot ”epäuskottavasta aineksesta” ovat tehneet hallaa ja haittaa vernakulaarisen tiedon säilymiselle.
PS vernakulaari on kansanomainen (tieto)
Kommentoi ja kirjoita
Tähän linkkiin voit kirjoittaa sanottavasi.